Mun sisko ehdotti, että tekisin postauksen nimen omaan mun läheisimmistä ystävistä, mutta koska yks mun parhaimmista ja läheisimmistä ystävistä ei osaa päättää haluaako se olla mun ystävä ollenkaan niin päätin postauksen odottaa siihen asti kunnes tilanne johonkin päin muuttuu.
Oon varmaan joskus puhunu päätöksistä? en muista. Mutta aattelin niistä nyt taas jauhaa.
Oon tehny elämässäni varmaanki enemmän ku sallitun määrän vääriä päätöksiä. Oon tehny ihan joka elämäntilanteessa ja asiassa vääriä päätöksiä, mutta joskus kyllä ihan oikeitakin. Voisin ehkä sanoo et yks väärin päätös kenties on ollu tohon kouluun hakeminen. Toisaalta en tiiä missä olisin ja mitä tekisin jos en olis tossa koulussa, voisko asiat olla viel huonommin? En väitä että mul on kauheita kavereita tai etten ois saanu uusia ihania ystäviä, mutten voi sanoo että oisin täysin tyytyväinen. Joka päivä, jonaki hetkenä mua on ahdistanu tossa koulussa. Kauhein paikka varmaan on se että pitäs kävellä käytävällä, kaverin kanssa tai ilman, toiseen päähän koulua. Tuntuu varmaa lukijoista hassulta? Mutta musta tää ei oo hassua ollenkaa... en usko et moni ymmärtääkää, mutta ehkä sitten joskus.
Yks isoimmista vääristä päätöksistä on ollu myös joidenki ystävien suhteen. Oon liikaa monesti muiden mukaan ja jos muut on olleet jotain tiettyä mieltä joistaki ihmisistä niin oon ollu mäki samaa mieltä (esim jos joku ei pidä jostakusta niin useesti mäki oon ollu samaa mieltä). Kenties tää on tuonnu jotain turvallisuutta ja sitä tunnetta etten oo yksin..? Oon myös valinnu välillä vääriä ihmisiä kavereiks. Sellasia ihmisiä jotka ei oo päätyny ku satuttamaa mua. Mitä mä teen ihmisen kanssa joka jatkuvasti loppujen lopuks satuttaa mua, eikä ite ymmärrä mitä tekee? Viime aikoina oon miettiny tätä kysymystä aika paljonki. Jos mulla on tullu yhtää sellasta tunnetta jonku ihmisen kanssa etten jaksa sitä enää, ni oon sitä mieltä ettei mun edes sitte kannata vaivautuu enää tällasten ihmisten takia.
On välil myös tosi vaikee myöntää joitaki asioita ja päästää irti joistaki asioista. Oon päättäny etten enää haikaile suhteen perään jota ei koskaan tuu enää tapahtumaan tai onnistumaan. Oon päättäny että on vaan päästettävä irti ja jatkettava eteen päin tän ihmisen ystävänä vaikka, jos se edes huolii mua sen ystäväks. Kuka tietää?
Tällä hetkellä on myös vaikee myöntää että mummi on ikuisesti poissa, eikä tuu enää takas. Ihminen joka on käskyttäny ja rakastanu rajattomasti meitä nää vuodet onki yhtäkkiä poissa. Rakkaan menettäminen on vaikeeta. Ihminen joka ei oo vielä menettäny ketään rakasta, ei koskaan osaa odottaa näin suurta tuskaa jonka se tuottaa. Antasin mitä vaan uudesta mahdollisuudesta, antasin mitä vaan jotta Mummi saatas terveenä takasin. Antasin mitä vaan jotta saisin viellä sitä saamarin kinkkukiusausta jota söin vaan mummin tekemänä.
